Mistä leikkikenttä alkaa?

Julkaistu kirjoittanut Esa Junttila

 

Artikkelin nykyarvio: Turva-alustat ovat nykyäänkin kiistanalaisia. Nimestään huolimatta ne tarjoavat vain nimellisesti suojaa jos käyttäjä putoaa tuotteen maksimiputoamiskorkeudesta ja lyö päänsä maahan. Kustannuksista turva-alustat vievät yleensä saman kuin varsinaiset välineetkin. Tätä problematiikkaa tuli pohdittua jo vuonna 2006 tässä Viherympäristö-lehdessä julkaistussa kolumnissa.

Mistä leikkikenttä alkaa?

Kansalaisen kävellessä jälleen kerran erästä kotikaupungin tuttua katua, hän pysähtyy katselemaan leikkikenttää. Kentän reunalla on parikeinu, jonka käsisuojat ovat vielä hieman kierot ja hohtavat kauniin sinisinä. Vieressä olevan vanhemman torni -liukuvälineen pinnat ovat jo haalistuneet ja liukumäen pellistä heijastuvasta auringonvalosta voi laskea tuhansittain pieniä ja hieman suurempia kiven hakkaamia. Leikkialueen toisella reunalla on pystytettynä moderni kiipeilyväline, jonka outoa liukukaarta lapset tutkivat aristellen. Materiaaleina on synteettistä kumia ja alumiinia, joka sametin himmeänä rajaa tuotteen linjoja. “Ei epäilystäkään siitä, mihin tämän leikkikentän kustannukset ovat kohdistuneet”, ajattelee kansalainen itsekseen, hymyilee ja jatkaa matkaansa.

Hehe, ei sinnepäinkään. Kalleinta tällä, kuten melkein kaikilla muillakin kentillä, on maa tuotteiden alla ja ympärillä – ei mikään leikkivälineistä.

Vaikka vandalismia kestämään tarkoitetut rakenteet eivät ole halpoja toteuttaa ja kymmenen vuotta sään armoilla kestämään tarkoitetut materiaalit ovat kalliita, on pintamaan poiskuljetus sekä jopa satojen erikoismaatonnien ostaminen ja siirto vielä kalliimpaa. Tyypillisesti leikkipaikan kustannuksista yli puolet kohdistuukin alustaan.

Erikoisalustan ominaisuuksien määrittäminen

Iskua vaimentavan alustan tärkein tehtävä on suojata päätä. Ruhjeet vartalossa ja murtumat raajoissa paranevat lapsilla melko pian, mutta aivovaurio ei parane ikinä. Tämä lähtökohta mielessään turvallisuutta tutkivat ekspertit ovat päätyneet käyttämään alun perin autoteollisuuden tarpeisiin suunniteltua HIC-testiä alustamateriaalien iskunvaimennuskykyä määrittäessään. Luokaamme nyt lyhyt katsaus tähän testiin.

Kirjainyhdistelmä HIC tulee sanoista Head Injury Criteria (päävamma peruste). Testissä huomioidaan kaksi raja-arvoa. Ensimmäinen on päätä kuvaavan luotaimen kiihtyvyys, joka ei saa olla yli 300-kertainen maan vetovoimaan verrattuna. Toinen raja-arvo liittyy iskun kokonaisvoimaan. Sitä kuvaava HIC-arvo ei saa ylittää 1000:ta. Arvo lasketaan integroimalla kiihtyvyyskäyrä ajan suhteen tietyillä kertoimilla ja eksponenteilla korjattuna. Testi todellakin mittaa alustan kykyä vaimentaa iskun maksimikiihtyvyyttä sekä valmiutta absorboida iskun energiaa.

Testissä on kaksi periaatteellista ongelmaa. Sen ensimmäisenä ongelmana on, että testi ei huomioi materiaalin ominaisuuksien muutosta ajan kuluessa. Turvalaatan pinta kovettuu auringon paahteessa. Suomessa ongelma on vähäinen, mutta Etelä-Euroopassa se on jo todellinen. Myös hiekka menettää iskunvaimennusominaisuuksiaan, kun luonnollinen rapautuminen muodostaa lietemäisiä partikkeleita hiekan joukkoon. Vaikka vaikuttaisikin siltä, että hake näyttäisi aluksi parantuvan iskunvaimennusominaisuuksiltaan, se maatuu lopulta kuitenkin kokonaan.

Toinen testin ongelma liittyy hiekan ominaisuuksien huomioimiseen. Testi ei sano mitään hiekan kosteudesta tai rakeen muodosta, vaikka näillä on suuri merkitys tuloksen kannalta. Täysin kuiva hiekka antaa kertaluokkaa paremmat tulokset kuin kostea. Meren rannalta löytyvä pyöreähkörakeinen hiekka puolestaan on paljon parempaa verrattuna murskaamalla valmistettuun soraan. Ilman näiden muuttujien huomioimista on törmätty tilanteeseen, jossa tutkijat eri puolilta Eurooppaa ovat saaneet hämmentävän erilaisia mittaustuloksia.

Testimenetelmän sovellus standardiin

Yllä mainituista ongelmista huolimatta standardiin on päätetty esittää tietyt ohjeelliset kerrospaksuudet turvasoralle. Leikkikenttävälineissä suurin sallittu putoamiskorkeus on kolme metriä, jolloin irtomateriaalia tarvitaan 30 cm. Koska irtomateriaali liikkuu ja pakkautuu käytössä, standardissa esitetään 20 cm:n lisäkerrosta kulumisvaraksi. Näiden sinänsä järkevän kuuloisten perusteiden lopputulos on, että turvasoraa tarvitaan jopa 50 cm:n kerros! Tätä ei monenkaan maalaisjärki sulata.

Tämän ongelman vuoksi eräs aloitteellinen tuotekehitysinsinööri alkoi miettiä, voisiko standardin sisältöön vaikuttaa. Asiasta keskusteltiin kuluttajaviraston ja muiden standardointiin osallistuvien kotimaisten tahojen kanssa. Suomesta alulle pantu ehdotus siirtyi tekniseen komiteaan, josta se siirrettiin turva-alustoja työstävälle työryhmälle. Suomen edustus työryhmässä teki töitä perustellakseen miksi tuo kulumisvara voitaisiin laskea 10 cm:iin nykyisen 20 cm:n sijasta. Eräs perusteista liittyi testimenetelmään, joka itsessään pitää sisällään kulumisvaran kaltaisen varmuusvaran. Niinpä työryhmä päätyi suosittelemaan tekniselle komitealle kulutuskerroksen ohentamista. Alustava hyväksyntä muutokselle on jo annettu, mutta lopullinen vahvistus on vielä tekemättä. On siis varsin todennäköistä, että tämä ehkä ainoa yksityiskohta jossa julkisten leikkialueiden turvastandardi menettää hetkeksi tasapainonsa, korjaantuu tulevan standardimuutoksen myötä. Hienoa!

Niin – mistä leikkikenttä alkaa? Alkaako se leikkikenttää rajaavasta aidasta? Alkaako se siitä rajasta, missä nurmikko muuttuu turvasoraksi? Vai onko niin, että leikkikenttään kuuluu vain se alue, jossa varsinaiset välineet ovat? Ehkä valtaosa kansalaisista mieltää leikkikentäksi juuri maanpinnan yläpuolella olevat välineet. Kasvava joukko alkaa kuitenkin ymmärtää, että leikkikenttään kuuluu erottamattomana osana myös välineiden perustukset peittävä ja leikin tiimellyksessä kaatuvia tai putoavia pieniä kansalaisia suojeleva alusta – olipa se soraa, haketta tai synteettistä turvalaattaa.

Kansalainen kiittää.

Artikkeleiden hakemisto

Kurkistus Utopiaan

Julkaistu kirjoittanut Esa Junttila

 

Artikkelin nykyarvio: Jo tässä varhaisessa vaiheessa vuonna 2006, kirjoittaessani tätä Viherympäristö-lehdessä julkaistua kolumnia, yritin ymmärtää tasapainon sopivan riskin ja standardinmukaisuuden välillä. Pitkä on tie takana, jotta nyt ollaan tilanteessa, missä voidaan käyttää jotakuinkin viimeisteltyjä riskinarviointityökaluja.

Kurkistus Utopiaan

Vuonna 1516 Thomas More julkaisi kirjan nimeltä Utopia. Kirjassa Utopia on kaukainen maa, jonka merenkävijä sattuu löytämään, ja josta hän ystävälleen kertoo. Utopia on täydellinen yhteiskunta, jossa kompromisseja ei tarvita, koska optimaalinen ratkaisu kaikkeen on löydetty.

Tämän klassikkoteoksen innoittamana alkoi kansalainen pohtia millainen olisi leikkikenttä Utopiassa. Täydellinenhän se olisi, totta kai! Edes liukumäen pinta ei kuumentuisi auringon paisteesta, eikä kieli tarttuisi pakkasen kylmettämään pintaan. Ilkivaltaa ei Utopiassa olisi, ja vaikka olisikin, ei tuotteita saisi rikottua vaarallisiksi, ja pinnat puhdistuisivat töherryksistä seuraavan raikkaan sateen tullen.

Kevyistä rakenteista huolimatta tuotteet kestäisivät huojumatta suuriakin käyttäjiä. Mikäli ihme tapahtuisi ja jokin osa hajoaisi tai kuluisi liikaa, voitaisiin varaosa vaihtaa ilman työkaluja. Utopiassa leikkikenttävälineet olisivat äärimmäisen turvallisia. Niistä ei voisi tippua, eikä niiden pehmeään pintaan voisi kolauttaa itseään kipeästi, eikä niissä olisi aukkoja, joihin alati kasvavan lapsen polvi voisi juuttua kiinni. Utopiassa on kaikki tasapainossa.

Voidaanko täydellinen turvallisuus saavuttaa?

Mutta eipä ole kansalaisen todellisuus kuten arki Utopiassa. Onko realistista – tai edes mahdollista – rakentaa tuotetta jossa vahinkoja ei satu?

Ympäristörakentamisen messuilla on voinut törmätä tuotteeseen, jossa nuoret kansalaiset väsymättömän näköisesti hyppivät turvalaatalta toiselle katse tiukasti monitoriin lukittuna. Näytöllä etenevää peliä ohjataan liikkumalla laatalta toiselle. Tämä on periaatteessa äärimmäisen turvallinen tuote; putoamiseen ei ole mahdollisuutta, eikä turvalaattaa kovempia kohteita ole.

Kyseisen tuotteen suunnittelun aikana sitä testattiin kouluympäristössä. Eräässä asiakaspalautteessa huomioitiin, että yksi käyttäjä oli kompastuessaan saanut polvinahkaan naarmuja. Tämä osoittaa, ettei absoluuttista turvallisuutta voida saavuttaa, vaikka tuote olisi pelkkiä turvalaattoja. Aina voi sattua vahinko. Äärimmäinen turvallisuuden tavoittelu saa aikaa tylsiä välineitä, joissa kukaan ei tahdo leikkiä.

Turvallisuus vs. riskinotto

Leikkivälinestandardit ovat muuttumassa. Yksi oleellisimmista uudistuksista on Standardin EN1176-1 uusi johdanto, jossa huomioidaan eri-ikäisten lasten vaihteleva kyky hallita riskinottoaan. Toisten lasten juostessa koskenrantakivikossa Ylitorniolla, toiset juoksettavat roolipelihahmoaan mukavasti kotisohvalta pitkin Kalimdorin mantuja World of Warcraftin tahtiin.

Motoriikka ja koordinaatio ovat taitoja, jotka on opeteltava. Toisen “läheltä piti” -tilanne on toisen onnettomuus. Tämän vuoksi leikkikenttävälineet tulee suunnitella siten, että olipa käyttäjä motorisesti miten kehittynyt tahansa, hänen on hallittava välineissä piilevät riskit. Standardi jakaa välineet kahteen osaan: helposti ja ei-helposti saavutettaviin. Luokka määritetään sen mukaan, kuinka helposti käyttäjä välineen osaan pääsee. Esimerkiksi osat, joihin pääsee portaita pitkin, ovat helposti kaikkien lasten saavutettavissa, ja niissä putoamisvaara onkin otettava erityisesti huomioon.

Riskinotto on oleellinen piirre kaikissa leikkiympäristöissä. Leikkikenttävälineet tarjoavat kontrolloidun ympäristön riskin ottamiseen, mikä tyydyttää inhimillisen tarpeen kohdata haasteita. Siinä missä aloitteleva parkkaaja pudotessaan katukiveykseen voi saada aivoverenvuodon, saa leikkivälineessä rajojaan etsivä hurjapää kuhmun päähänsä ja pariksi päiväksi kipeät niskalihakset.

Kun kansalainen nyt uusin silmin katsoo leikkikenttävälineitä, hän havaitsee, että ehkä ympäristömme onkin juuri sellainen kuin sen tulee olla. Hän näkee Utopian siinä, missä kaksivuotias kiipeää portaita, asettuu liukumäen yläpäähän ja pienen epäröinnin jälkeen liukuu äidin syliin. Utopia pilkistää myös nuorten keinusta hyppäämiskisoissa. Kansalaiselle leikki on rajojen etsimistä, niiden saavuttamista ja uusien asettamista.

Kansalainen kiittää.

Artikkeleiden hakemisto

Äiti, mistä standardit tulevat?

Julkaistu kirjoittanut Esa Junttila

 

Artikkelin nykyarvio: Tuntuu sopivalta laittaa ensimmäiseksi blogiksi Viherympäristö-lehdessä 2006 julkaistu ensimmäinen kolumnini. Voisi ajatella, että siitä kaikki lähti liikkeelle.

Äiti, mistä standardit tulevat?

Arkitoimiaan suorittava kansalainen ei varmastikaan tule ajatelleeksi, miten standardoidussa yhteiskunnassa elämme. Monia toimivia tai yhteensopivia asioita tulee pitäneeksi itsestään selvinä, vaikka todellisuudessa toimivuuden taustalta löytyvät tarkasti laaditut ja huolellisesti viimeistellyt standardit. Miksi esimerkiksi A4-kokoinen paperiarkki on mitoiltaan 297×210 mm? Eikö esimerkiksi 30×20 cm olisi joka suhteessa parempi – helpompi muistaa ja kirjoittaa? Vastauksen löydämme, kun katsahdamme standardien ihmeelliseen maailmaan. Suurin paperiarkki on A0, sen pinta-ala on tasan yksi neliömetri. Jos paperi leikataan kahtia pitempien sivujen keskeltä, ovat näin muodostuneet kaksi paperia tarkalleen samanmuotoisia kuin alkuperäinen. Kun siis A0 puolitetaan, syntyy kaksi A1 kokoista paperia. Kun nämä puolitetaan, syntyy neljä A2 kokoista ja niin edelleen.

On ymmärrettävää, että tällaiset ”tekniset” asiat on standardoitu, mutta kansalaisen kävellessä leikkipuiston ohi, hän ei ehkä näe syytä siihen, miksi lähes kaikki sielläkin on standardeissa määriteltyä. Useimmat standardin vaatimukset leikkikentällä kohdistuvat turvallisuuteen. Tämä on helppo ymmärtää, koska välineiden käyttäjät eivät välttämättä koko ajan osaa huomioida ympäristöään riittävästi. Lapsen sormi voi olla syvällä sopivassa raossa liukuun lähdettäessä tai leikin tiimellyksessä ei tajuta, että putoaminen matalaltakin tasolta saattaa aiheuttaa loukkaantumisen. Vahinko sattuukin helposti, joten seurauksen tulisi olla mahdollisimman lievä. Kun standardoidaan sattumanvaraista prosessia, kuten lapsen toimintaa leikin aikana, ei voida turvautua matematiikkaan. Mistä siis löytyy absoluuttinen totuus? Kuka on kyllin pätevä sanomaan, missä vakavia vahinkoja sattuu ja missä ei? On aika esittää kysymys, jota jokainen vanhempi tietää odottaa: ”Äiti, mistä standardit tulevat?”

Työlästä ja kallista, mutta vaivan arvoista

Missä ja ketkä leikkipaikkastandardeja tekevät? EN-standardisointia hallinnoiva järjestö on ranskankielisestä sanaryhmästä nimensä saava CEN, jonka jäseniä ovat kaikki EU- ja EFTA-maiden sekä Romanian kansalliset standardisoimisjärjestöt – yhteensä 29 kpl. Suomen äänivaltainen jäsen CEN:issä on kotoinen SFS. Päätyön standardoinnissa tekevät tekniset komiteat. Leikkipaikkavälinestandardista vastaa teknisen komitean CEN/TC 136 alakomitea SC 1. Standardeja on useita ja jokaista osa-aluetta työstää 4-10 asiantuntijasta koostuva työryhmä. Näiden työryhmien tuotokset viimeistellään ja hyväksytään edellä mainitun alakomitean kokouksissa, joissa on 1-3 osallistujaa kustakin jäsenmaasta. Alakomiteoiden kokouksiin osallistujat edustavat testauslaitoksia, viranomaisia ja välinevalmistajia.

Standardointityö on hidasta, kuten mikä tahansa muukin byrokraattinen toiminta. Ensimmäisten, vuonna 1998 julkaistujen, leikkipaikkastandardien työstämiseen meni liki 10 vuotta, vaikka pohjana käytettiin jo olemassa olleita standardeja. Koko standardisarja on nyt uusittavana ensimmäistä kertaa. Se valmistunee tänä vuonna ja otettaneen käyttöön vuoden 2007 aikana. Miksi työlään ja kalliin työskentelyn lopputulosta on kuitenkin kannattanut odottaa?

Helpottaa kaikkien elämää

Vastauksen löydämme perehtymällä tuoteturvalainsäädäntöön. Lain 7§:ssä löytyvät perusteet tuotteen turvallisuusvaatimuksien arvioinnille. Sen mukaan tuotteen turvallisuutta arvioitaessa voidaan käyttää apuna yhdenmukaistettuja, virallisesti julkaistuja standardeja. Mikäli tällaista standardia ei ole, voidaan käyttää mm. virallisesti julkaisemattomia standardeja, erilaisia lainsäätäjien ohjeita ja suosituksia sekä aikojen saatossa kertynyttä käytännön kokemusta. Koska näissä epävirallisissa tietolähteissä on helposti toisistaan poikkeavia tietoja, käytännöt sallitun ja luvallisen välillä ovat hieman vaihdelleet. Ongelma korjaantuu uuden standardin myötä, sillä laki asettaa julkaistun ja virallisen standardin kaikkien muiden tietolähteiden yläpuolelle.

Uusi standardi helpottaa kaikkien elämää. Välinevalmistajat voivat paremmin ennustaa, miten eri tarkastajat suhtautuvat tuotteissa oleviin yksityiskohtiin. Viherrakentajat pystyvät luotettavammin sijoittelemaan tuotteita erilaisille alustoille ja ympäristöihin. Tarkastajat saavat käyttöönsä selvempilukuisen ja vähemmän tulkinnoille sijaa antavan ohjekirjan. Kuluttajaviranomaiset saavat uuden työkalun tietoonsa tulleiden kiistanalaisten rajatapausten selvittämiseen. Vanhemmat voivat levollisemmin mielin päästää lapsensa leikkimään välineissä, joissa oleellisimmat vaaran aiheuttajat ovat poissa. Käyttäjät selviävät rajuistakin leikeistä todennäköisemmin ilman vakavia vaurioita ja väistämättömät pienet vahingot ovat lievempiä. Taloyhtiöt ja muut leikkipaikkojen omistajat voivat olla luottavaisempia tietäessään, että lain vaatimukset täyttyvät tarjotessaan asukkaiden perheille riittävän turvalliset vapaa-ajanviettopaikat. Tämän herkistävän listan lukemisen jälkeen kansalaiset liikuttuneina kiittävät kaikkia, jotka uhraavat resurssejaan yhteiseurooppalaisen leikkipaikkastandardin luomiseksi.

Näyttää siltä, että asia kuin asia, kun sitä hetkeksi pysähtyy mietiskelemään saa uusia ulottuvuuksia. Kun kansalainen seuraavan kerran kulkee leikkipaikan ohi, hän muistaa, miten hienoa onkaan elää standardoidussa yhteiskunnassa.

Kansalainen kiittää.

Artikkeleiden hakemisto