Artikkelin nykyarvio: Turva-alustat ovat nykyäänkin kiistanalaisia. Nimestään huolimatta ne tarjoavat vain nimellisesti suojaa jos käyttäjä putoaa tuotteen maksimiputoamiskorkeudesta ja lyö päänsä maahan. Kustannuksista turva-alustat vievät yleensä saman kuin varsinaiset välineetkin. Tätä problematiikkaa tuli pohdittua jo vuonna 2006 tässä Viherympäristö-lehdessä julkaistussa kolumnissa.
Mistä leikkikenttä alkaa?
Kansalaisen kävellessä jälleen kerran erästä kotikaupungin tuttua katua, hän pysähtyy katselemaan leikkikenttää. Kentän reunalla on parikeinu, jonka käsisuojat ovat vielä hieman kierot ja hohtavat kauniin sinisinä. Vieressä olevan vanhemman torni -liukuvälineen pinnat ovat jo haalistuneet ja liukumäen pellistä heijastuvasta auringonvalosta voi laskea tuhansittain pieniä ja hieman suurempia kiven hakkaamia. Leikkialueen toisella reunalla on pystytettynä moderni kiipeilyväline, jonka outoa liukukaarta lapset tutkivat aristellen. Materiaaleina on synteettistä kumia ja alumiinia, joka sametin himmeänä rajaa tuotteen linjoja. “Ei epäilystäkään siitä, mihin tämän leikkikentän kustannukset ovat kohdistuneet”, ajattelee kansalainen itsekseen, hymyilee ja jatkaa matkaansa.
Hehe, ei sinnepäinkään. Kalleinta tällä, kuten melkein kaikilla muillakin kentillä, on maa tuotteiden alla ja ympärillä – ei mikään leikkivälineistä.
Vaikka vandalismia kestämään tarkoitetut rakenteet eivät ole halpoja toteuttaa ja kymmenen vuotta sään armoilla kestämään tarkoitetut materiaalit ovat kalliita, on pintamaan poiskuljetus sekä jopa satojen erikoismaatonnien ostaminen ja siirto vielä kalliimpaa. Tyypillisesti leikkipaikan kustannuksista yli puolet kohdistuukin alustaan.
Erikoisalustan ominaisuuksien määrittäminen
Iskua vaimentavan alustan tärkein tehtävä on suojata päätä. Ruhjeet vartalossa ja murtumat raajoissa paranevat lapsilla melko pian, mutta aivovaurio ei parane ikinä. Tämä lähtökohta mielessään turvallisuutta tutkivat ekspertit ovat päätyneet käyttämään alun perin autoteollisuuden tarpeisiin suunniteltua HIC-testiä alustamateriaalien iskunvaimennuskykyä määrittäessään. Luokaamme nyt lyhyt katsaus tähän testiin.
Kirjainyhdistelmä HIC tulee sanoista Head Injury Criteria (päävamma peruste). Testissä huomioidaan kaksi raja-arvoa. Ensimmäinen on päätä kuvaavan luotaimen kiihtyvyys, joka ei saa olla yli 300-kertainen maan vetovoimaan verrattuna. Toinen raja-arvo liittyy iskun kokonaisvoimaan. Sitä kuvaava HIC-arvo ei saa ylittää 1000:ta. Arvo lasketaan integroimalla kiihtyvyyskäyrä ajan suhteen tietyillä kertoimilla ja eksponenteilla korjattuna. Testi todellakin mittaa alustan kykyä vaimentaa iskun maksimikiihtyvyyttä sekä valmiutta absorboida iskun energiaa.
Testissä on kaksi periaatteellista ongelmaa. Sen ensimmäisenä ongelmana on, että testi ei huomioi materiaalin ominaisuuksien muutosta ajan kuluessa. Turvalaatan pinta kovettuu auringon paahteessa. Suomessa ongelma on vähäinen, mutta Etelä-Euroopassa se on jo todellinen. Myös hiekka menettää iskunvaimennusominaisuuksiaan, kun luonnollinen rapautuminen muodostaa lietemäisiä partikkeleita hiekan joukkoon. Vaikka vaikuttaisikin siltä, että hake näyttäisi aluksi parantuvan iskunvaimennusominaisuuksiltaan, se maatuu lopulta kuitenkin kokonaan.
Toinen testin ongelma liittyy hiekan ominaisuuksien huomioimiseen. Testi ei sano mitään hiekan kosteudesta tai rakeen muodosta, vaikka näillä on suuri merkitys tuloksen kannalta. Täysin kuiva hiekka antaa kertaluokkaa paremmat tulokset kuin kostea. Meren rannalta löytyvä pyöreähkörakeinen hiekka puolestaan on paljon parempaa verrattuna murskaamalla valmistettuun soraan. Ilman näiden muuttujien huomioimista on törmätty tilanteeseen, jossa tutkijat eri puolilta Eurooppaa ovat saaneet hämmentävän erilaisia mittaustuloksia.
Testimenetelmän sovellus standardiin
Yllä mainituista ongelmista huolimatta standardiin on päätetty esittää tietyt ohjeelliset kerrospaksuudet turvasoralle. Leikkikenttävälineissä suurin sallittu putoamiskorkeus on kolme metriä, jolloin irtomateriaalia tarvitaan 30 cm. Koska irtomateriaali liikkuu ja pakkautuu käytössä, standardissa esitetään 20 cm:n lisäkerrosta kulumisvaraksi. Näiden sinänsä järkevän kuuloisten perusteiden lopputulos on, että turvasoraa tarvitaan jopa 50 cm:n kerros! Tätä ei monenkaan maalaisjärki sulata.
Tämän ongelman vuoksi eräs aloitteellinen tuotekehitysinsinööri alkoi miettiä, voisiko standardin sisältöön vaikuttaa. Asiasta keskusteltiin kuluttajaviraston ja muiden standardointiin osallistuvien kotimaisten tahojen kanssa. Suomesta alulle pantu ehdotus siirtyi tekniseen komiteaan, josta se siirrettiin turva-alustoja työstävälle työryhmälle. Suomen edustus työryhmässä teki töitä perustellakseen miksi tuo kulumisvara voitaisiin laskea 10 cm:iin nykyisen 20 cm:n sijasta. Eräs perusteista liittyi testimenetelmään, joka itsessään pitää sisällään kulumisvaran kaltaisen varmuusvaran. Niinpä työryhmä päätyi suosittelemaan tekniselle komitealle kulutuskerroksen ohentamista. Alustava hyväksyntä muutokselle on jo annettu, mutta lopullinen vahvistus on vielä tekemättä. On siis varsin todennäköistä, että tämä ehkä ainoa yksityiskohta jossa julkisten leikkialueiden turvastandardi menettää hetkeksi tasapainonsa, korjaantuu tulevan standardimuutoksen myötä. Hienoa!
Niin – mistä leikkikenttä alkaa? Alkaako se leikkikenttää rajaavasta aidasta? Alkaako se siitä rajasta, missä nurmikko muuttuu turvasoraksi? Vai onko niin, että leikkikenttään kuuluu vain se alue, jossa varsinaiset välineet ovat? Ehkä valtaosa kansalaisista mieltää leikkikentäksi juuri maanpinnan yläpuolella olevat välineet. Kasvava joukko alkaa kuitenkin ymmärtää, että leikkikenttään kuuluu erottamattomana osana myös välineiden perustukset peittävä ja leikin tiimellyksessä kaatuvia tai putoavia pieniä kansalaisia suojeleva alusta – olipa se soraa, haketta tai synteettistä turvalaattaa.
Kansalainen kiittää.